Meni melkein kaksi kuukautta etten edes koskenut kameraan. En pystynyt. Ja ajattelin etten tule hyvin pitkään aikaan koskemaankaan. Luulin että en voi ottaa yhtään kuvaa koska kuva tulisi aina muistuttamaan minua siitä ajasta kun olin sairas...
Olen sellainen ihminen että näen kaikki kameran linssin läpi. Vaikka minulla ei olisi kameraa mukana niin kaiken minkä ympärilläni näen, näen sen niin että ajattelen miltä se näyttäisi kameralla kuvattuna. Nyt en nähnyt. En nähnyt mitään.
Äitienpäivän aattona olimme siskoni ja lapsien kanssa keräämässä valkovuokkoja mummille. Ja sitten se hetki tuli... Poitsu ja kummityttö poimivat valkovuokkoja ja aurinko paistoi puun takaa. Näky oli niin kaunis. Tuli sellainen hassu olo että mähän näen taas kauniita asioita.
En ole vieläkään paljoa kuvannut mutta ymmärsin että voin kuitenkin kuvata jos on sellainen fiilis.
Viikonloppuna kävimme koko porukka kiertämässä luontopolulla ja meren rannalla söimme mummin tekemät eväät. Luontopolku oli kuin toisesta maailmasta... Linnut lauloivat ja pelkkää vihreää kaunista maastoa silmänkantamattomiin. Uskon että teki meille kaikille hyvää.
Minun polku käy nyt välitien kautta mutta joskus vielä pääsen oikealle polulle takaisin...
