torstai 23. huhtikuuta 2015

Kun maailma näyttää pahintaan...



Jokaisen vanhemman pahin pelko on varmasti se että omalle lapselle sattuu jotain. Joko vakava sairaus tai onnettomuus. Miten sen kestäisi? Ei mitenkään... Itselleni se on ollut todella kova pelko heti pojan syntymästä lähtien. Olen miettinyt ja pelännyt näitä asioita niin paljon kunnes kerran mieleeni tuli että mitäpä jos minulle sattuisi jotain... Miten poika selviäisi, miten mies selviäisi? Yhdenkään lapsen ei pitäisi ikinä joutua kokemaan vanhemman menetystä - ei ikinä, ei koskaan.

Jostain syystä aloin enemmän ja enemmän miettimään sitä että mitä jos minulle tosiaan jotain tapahtuisi. Aloin huomaamaan itsessäni oireita ja tunsin että minulla ei ole kaikki kunnossa, isoin syypää tähän epäilykseen oli valtava väsymys. Jaksoin töissä hyvin ja iltaisin olin läsnä lapselle. Mitään muuta en jaksanut enkä pystynyt. Normaali minäni puuhastelee iltaisin kotona kaikenlaista ja olen kamerani kanssa erottamattomat  mutta nyt en vaan enää pystynyt. Ajattelin että kyllä se tästä kun vaan huilaan hiukan enemmän. Kun sitten aamut alkoivat niin että ensimmäinen ajatus oli etten selviä päivästä - 8h yöunien jälkeen olo oli kuin 48h putkeen valvoneella. Myös muiden oireiden takia hakeuduin lääkäriin.

Sitten se päivä koitti. Eräänä maaliskuun päivänä klo 14.22 lääkäri soittaa minulle. Puhelu alkaa sanoilla: "Valitettavasti..." Minun maailmani musertuu, olen vakavasti sairas. Seuraavat päivät menivät jonkinlaisessa horroksessa. 

Edelleen minulla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Huonona päivänä käyn vessassa itkemässä, kerään itseni kasaan ja jatkan töitäni normaalisti. Voin toistaa tätä monta kertaa päivässä. Hyvinä päivinä tiedän että selviän tästä, sillä eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä enkä ajattele asiaa sen enempää.

Suurin asia tässä kaikessa on ollut se VALTAVA tuki jota olen saanut kaikilta. Olen maailman onnekkain että minulla on juuri se perhe kuin minulla on. Vanhempani, siskoni, mieheni ja poikani. En voisi enempää pyytää... Minusta on huolehdittu joka ikinen päivä. Katsottu että syön hyvin (kiitos äidille), huilaan tarpeeksi ja saan jutella kun siltä tuntuu. Lapsuudenkodissani on sänky valmiina odottamassa minua ja poitsua kun mies on yövuorossa. Näin minun ei tarvitse jäädä yksin hetkeksikään jos en halua. Ja ympärilläni on ihania ystäviä...
Toivon että joskus voin korvata kaiken tämän avun mitä olen saanut...

Ajattelen että tällä kaikella on jokin tarkoitus. Ehkä näin käy vaan vahvoille ihmisille, koska minähän olen vahva ja jaksan tämän kaiken. Olen matkani alussa vasta mutta selviän tästä, tiedän sen...